Tavallisen sunnuntain ylistys

– eli miksi en juokse auringonlaskujen perässä

Istun sunnuntai-iltapäivänä ulkona kahvikuppi kädessäni. Aurinko lämmittää juuri sopivasti, naapurustossa joku taluttaa koiraa, ja kauempaa kuuluu liikenteen humina. Mitään mullistavaa ei tapahdu. Ennen olisin pitänyt tällaista päivää täysin hukkaan heitettynä – pelkkänä tyhjänä sivuna viikon kalenterissa. Tänään se tuntuu kuitenkin täydelliseltä.

Milloinkas meistä oikein tuli tällaisia tavallisuuden vaalijoita?

Nuorena elämää mitattiin vain merkkipaaluilla. Oli oltava vauhtia, vaarallisia tilanteita ja vähintäänkin suuria saavutuksia: asuntolaina, uusi auto ja matkoja. Tavalliset arkipäivät olivat vain jotain, minkä läpi piti rämpiä, jotta päästiin taas seuraavaan hetkeen. Mutta kummallista kyllä: mitä enemmän niitä merkkipaaluja kertyy, sitä nopeammin niiden tuoma riemu haihtuu. Jäljelle jää vain tasainen latteus, joka ei vaadi heti uutta suoritusperusteista tavoitetta.

Ikävuodet alkavat hidastaa askeleita, on pakko kohdata epämiellyttävä totuus: elämä koostuu pääosin maanantaiaamujen ruokakauppareissuista, nurmikon leikkaamisesta, laskujen maksamisesta ja roskapussin viennistä. Kukaan ei kirjoita näistä otsikoita lehtiin. Ja silti juuri nämä hetket muodostavat elämämme kudoksen.

Kameran oppitunti

Tässä kohtaa kuvaan astuu kamera – se parantava Sulkakynän kumppani.

Valokuvaus nimittäin on opettanut minut hidastamaan. Filmin aikakaudella jokaista laukaisua piti miettiä, sillä ruutuja ei voinut tuhlata. Digiajan räpsiminen ei ehkä olisi opettanut minulle samaa oppituntia. Oli opittava katsomaan valoa, tarkkailemaan säätä ja olemaan läsnä.

Aluksi juoksin muiden kuvaajien tavoin auringonlaskujen ja kuuluisien nähtävyyksien perässä. Mutta pikkuhiljaa aloin huomata jotain muuta: pehmeän valon, joka siivilöityy ikkunasta, vanhan kuluneen aidan, hylätyn maaseututien tai kiven pinnan tekstuurin. Kamera opetti, ettei mikään arkipäiväinen ole lopulta lainkaan arkipäiväistä, jos sitä vain katsoo tarpeeksi tarkasti.

Havaintoja arjesta

Ennen minulla oli tapana kysyä sukulaislapsilta: ”Mitä jännittävää sinulle on tänään tapahtunut?” Se kuvasti omaa mielenlaatua. Nykyään kysyn itseltäni ja muilta paljon paremman kysymyksen: ”Mitä havaitset tänään?” tai ”Mitä mielenkiintoista huomasit tänään?” Tämä pieni muutos on muuttanut kaiken.

Kun katson nykyään vanhoja valokuvia, ne eivät ole niitä, joilla voi voittaa kilpailuja. Ne ovat kuvia tutuista rannoista eri vuodenaikoina, kukista ja hiljaisista hetkistä, joita ei voi enää koskaan toistaa. Niiden arvo kasvaa sitä mukaa, kun ymmärrän päiviemme olevan rajallisia. Vanhat tutut kahvilat sulkeutuvat, hääkuvan ystävistä liian moni on jo poissa, ja elämän rajallisuus hiipii hiljaa puseroon.

Ehkä juuri siksi tavallisista päivistä tulee poikkeuksellisia. Koska ne ovat tässä ja nyt.

Kahvikuppi on tyhjä, ja valo alkaa jo hiipua. Perunat ovat kiehumassa. Puut heiluvat lempeässä tuulessa. Mitään dramaattista ei tänään tapahtunut, mutta päivä oli hyvä. Se oli aivan riittävä. Elämän parhaat päivät eivät nimittäin pidä meteliä itsestään – ne saapuvat hiljaa varpaillaan, ja olen valmiina tallentamaan ne muistojen albumiin.