Rajaviivojen piirtelyä ja hermopeliä

 
– ovatko provokaatiot arkipäivän rutiinia?

Elämme aikoja, jolloin uutisten lukeminen vaatii poikkeuksellisen kylmää päätä ja kykyä lukea rivien välistä. Viimeisimmät tiedustelutiedot itärajan takaisista liikkeistä maalaavat kuvaa tilanteesta, jossa perinteisen sodankäynnin säännöt on korvattu hienovaraisemmalla, mutta sitäkin kuluttavammalla hermopelillä.

Paineen siirtoa naapurin tontille

Kun suurvalta huomaa joutuneensa puolustuskannalle omalla maaperällään – kiitos vastapuolen pitkälle ulottuvien lennokki- ja ohjusiskujen – sen reaktiomekanismi on ennustettavan epätoivoinen. Kun omat selustat paukkuvat tuhansien kilometrien syvyydessä, katseet käännetään rajanaapureihin. Logiikka on pelkistetty: jos meillä on epämukavaa, tehdään muidenkin olosta mahdollisimman epävarmaa.

Asiantuntijat korostavat, ettei kyse ole uuden rintaman avaamisesta tai täysimittaisesta hyökkäyksestä. Siihen resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Sen sijaan kyse on testauksesta. Kyseessä on geopoliittinen kepillä jään kokeilu: kuinka pitkälle voi mennä, ennen kuin puolustusliiton yhteisrintama repeilee tai suuri läntinen takaaja herää vastaamaan?

Sumun hienovarainen taide

Tämänhetkinen tilanne eroaa muutaman vuoden takaisesta suuren hyökkäyksen esi näytöksestä yhdellä merkittävällä tavalla: tarkat tiedustelutiedot ja konkreettiset yksityiskohdat puuttuvat. Ja juuri se on tarkoituskin. Moderni hybridi-isku ei saavu liput liehuen, vaan se soluttautuu arkeen:

• Yllättäviä ilmatilan loukkauksia (lennokit, eksyneet ohjukset)

• Teollisuuden ja infrastruktuurin mystisiä häiriöitä (sabotaasit)

• Informaatiotulvaa, jonka ainoa päämäärä on luoda pelkoa ja horjuttaa luottamusta päätöksentekijöihin.

Kyseessä on psykologinen väsytys. Tavoitteena ei ole valloittaa maaperää, vaan murentaa henkinen perusta, jolle läntinen tuki ja yhtenäisyys rakentuvat.

Miten tähän pitäisi suhtautua?

Uutis Havainnoissa tilanne kuvataan ”erittäin epävakaaksi” ja edessä olevat kuukaudet täyttyvät ennustetusta eskalaatiosta, suurin virhe on mennä paniikkiin – se olisi suora pistevoitto provokaation järjestäjälle. Toiseksi suurin virhe on tuudittautua ajatukseen, että kyse on vain kaukaisesta pelottelusta.

Suurvalta ei hyväksy tappioita tai painetta passiivisesti. Se pyrkii levittämään konfliktin liekkejä muiden nurkille, jotta huomio kiinnittyisi muualle. Tässä pelissä parasta puolustusta on kylmäpäinen varautuminen ja sen ymmärtäminen, että provokaation ensisijainen kohde ei ole fyysinen raja, vaan meidän eurooppalaisten oma mielenrauha.