Kaikki katoaa

Juhannus, silli ja kadonneet vieraat

Omaishoitajan arki on toisinaan hivenen harmaata, eikä juhannus tee siihen poikkeusta – paitsi ehkä säänsä puolesta. Eilen illalla aattona muistisairasta vaimoani alkoi väsyttää jo hyvissä ajoin, ja maatameno suoritettiin perinteisen kaavan mukaan yhdyskunnan hiljentyessä jo iltayhdeksältä. Yöllä ohjelmassa oli pakollinen wc-reissu ja hieman sekavaa pohdiskelua maailmanmenosta, mutta uni voitti lopulta meidät molemmat.

Nyt juhannus aamuna suuntasimme urheilemaan. Rollaattorin turvin kierrettiin piha-aluetta oikeaoppisesti kintereet vilkkuen. Kolmannen kierroksen jälkeen iski kuitenkin uupumus, ja päätimme siirtyä sisätiloihin suorittamaan palautumista.

Laitoin meille perinteistä juhannus muonaa: uusia perunoita ja silliä. Valinta oli puhtaasti taktinen, sillä en jaksanut keksiä mitään mutkikkaampaa. Onneksi vaimoni ei muista olleensa vuosikymmeniä vannoutunut sillin vihaaja. Omaishoitajan näkökulmasta tämä on suorastaan kätevä ja tervetullut käänne asioiden kulussa.

Söimme ulkona, koska juhannussää teki sen tavanomaisen temppunsa: aurinko paistoi täydeltä terältä juuri niin kauan, että ehdin kantaa ruuat ja tyynyt ulos, minkä jälkeen luontoäiti päätti muuttaa mielensä ja vetää pilviverhon eteen, onneksi vain hetkeksi.

Kesken aterian vaimoni katsoi minua kysyvästi ja tiedusteli, koska ”ne muut” oikein tulevat. En tiedä, keitä nämä mystiset muut ovat, mutta vastasin varmalla äänellä, että ”vähän myöhemmin”. Se on omaishoitajan yleispätevä vakiovastaus – se sopii melkein mihin tahansa kysymykseen säästä ja rahasta aina sukulaisiin ja tulevaisuuteen. Sillä pötkii pitkälle.

Iltapäivällä yritin etsiä radiosta jotain juhlavaa juhannus konserttia. Sen sijaan löysin paikallisradion, jossa joku asiantuntija selitti intohimoisesti kasvimaan etana   ongelmasta ainakin kahdeksan minuuttia putkeen. Vaimoni kuunteli tätä monologia syvän keskittyneenä ja totesi lopputekstien kohdalla viisaasti: ”Noilla on kyllä omat ongelmansa.” Ja hän on aivan oikeassa. Vaikka hän ei aina tiedäkään, missä tarkalleen ottaen olemme, elämän suuret perustotuudet pysyvät yhä hallussa.

Rollaattori ajelun välissä ehdin hetken miettiä menneitä. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten väittänyt minulle, että vietän juhannusta kiertämällä takapihaa kolmesti ja juhlistan suoritusta istumalla penkillä läähättäen, olisin nauranut päin naamaa. Mutta tässä sitä ollaan. Ja on se penkki lopulta aika kova saavutus, kun ottaa huomioon, että aamulla emme kumpikaan oikein muistaneet, kumpaan suuntaan se menopeli oikein kallistuu mutkassa.

Nyt tiskit odottavat ja silmäluomet painavat. Ehkä illalla onnistuu vielä jonkinmoinen TV:n katselu – kunhan ensin onnistun vakuuttamaan itseni siitä, että olohuoneen sohva ei ole sänky.

Hyvää juhannusta kaikille – varsinkin teille, jotka tiedätte tasan tarkkaan, missä teidän rollaattori ja silmälasit tällä hetkellä ovat!