Sadepäivä

 

Sateella ei periaatteessa tapahdu mitään mainitsemisen arvoista – paitsi että kaikki muuttuu märäksi. Elokuu on lopuillaan ja tiistaina alkaa jo syyskuu. Juuri tässä vuodenajan taitekohdassa piilee harmaan viikonlopun suuri ja kätketty mahdollisuus.

Auringonpaisteella ihmisellä on valtavasti velvollisuuksia. Pitäisi lähteä ulos ”virkistäytymään”, pestä ikkunoita tai mattoja – tai ainakin potkia itseään siitä, ettei tee mitään edellä mainituista. Ulos katsoessa tulee tunne, että jossain muualla joku elää täydellistä kesäpäivää tai kärvistelee 40 asteen helteessä, kun itse vain istun tässä.

Sade armahtaa. Kun pisarat alkavat rummuttaa ikkunalautaa, maailma supistuu sopivan kokoiseksi. Kukaan ei oleta sinun maalaavan taloa tai kiipeävän puuhun. Sateella sohvalle asettuminen ei ole laiskuutta, vaan säätilaan sopeutumista – suorastaan luonnonsuojeluteko.

Sitten on veden visuaalinen ihme. Sade tekee asfalttiin ja lammikoihin peilejä ilmaiseksi. Yhtäkkiä tavallinen pihan taalainmaankoivu tai maahan pudonnut lehti näyttää siltä kuin se olisi päässyt arvokkaan taidealbumin kanteen, kunhan sitä katsoo tarpeeksi läheltä ja oikeasta kulmasta. Märkä maa tummuu sen verran, että pihan värit hyppäävät esiin kuin uudessa väritelkkarissa.

Ja mikä parasta: kun sadevaatteet vetää päälle ja astuu ulos, saa lähiluonnon lähes kokonaan itselleen. Muut ovat linnoittautuneet sisälle, mutta arjen löytöretkeilijä kävelee hiljaisessa sateessa, kuuntelee veden rapinaa hupussa ja myhäilee. Saappaat saattavat kastua, mutta ajatus kirkastuu.

Sateen pieni muistilista:

• Lupa olla tekemättä mitään: Paras syy keittää toinen kuppi kahvia ja ottaa pala eilen paistettua kalakukkoa.
  
• Aistihavainnot: Mullan ja märän metsän tuoksu, jota mikään purkkituoksu ei pysty jäljittelemään.
  
• Hiljaisuus: Maailma vaimenee, kun ihmiset vetäytyvät suojaan.
• Ei pidä unohtaa: Kameran sadehuppua.
  
  

Pieni pisara ikkunalasissa ei ole este – se on kutsu ottaa rauhallisesti.