Aamukahvin aika
Syyskuun 26. päivän aamu on kuulas ja tyyni. Ikkunalaudalla olevaan, eilen saatuun yksinäiseen ruusuun lankeaa aamun valo. Se leikkaa näkymän kahtia ja nostaa ilmassa leijuvan pölyhiukkasen näkyviin kuin pienen, säkenöivän tähden. Höyryävä kahvikuppi kädessäni katson, miten valo kirkastaa vanhan pöydän paljastaen jokaisen vuosikymmenten tuoman naarmun ja leivänmuruset, pöydän pinnan hiutuneet kohdat.
Pöydän toisella puolella on toinen kuppi. Se on samassa paikassa joka aamu, saman käden kannattelemana, sanattoman rutiinin sitomana. On asioita, joita pienten eleiden ketju pitää pystyssä – hiljaisia sopimuksia siitä, kuka ottaa vastaan aamun tunnelman ja kuka kantaa toisen väsymyksen silloin, kun sanat ovat käyneet tarpeettomiksi lausuttaviksi. Niistä ei nyt puhuta. Ne vain ovat, yhtä luonnollisina kuin talon seinän lastulevy tapetin alla.
Tunnistan tämän vaietun painon kehossani. Se on levollinen, mutta syvä tuntu: tieto siitä, että ihmisen suurin tuki on usein se, mikä jää näkymättömiin ja lausumatta. Ulkopuolinen katsoja näkisi vain kaksi kupillista höyryävää, vahvaa juomaa, mutta minulle jokainen kirkas valonsäde paljastaa noiden kupillisten välissä kulkevan näkymättömän sillan.
Omasta näkökulmastani elämä ei koostu suurista tapahtumista tai ääneen julistetuista totuuksista. Se koostuu näistä hauraista, tavanomaisista hetkistä, joissa arki koskettaa lauantaiaamua. Kamera saattaisi tallentaa vain valon ja varjon leikin pöydällä, mutta ihmissilmä – ja ajatus – näkee aina jotakin enemmän: yhteyden, joka kestää pimeimmätkin vuodenajat. Aina ei tarvita edes kameraa.
Nyt valo siirtyy hiljaa eteenpäin. Höyry tasoittuu, ja huoneeseen laskeutuu syvä, pehmeä hiljaisuus. Valonsäde viipyy vielä hetken tyhjän puurolautasen reunalla, kunnes sekin haihtuu varjojen tieltä.
Mitä jää, kun kuppi on tyhjä, kaurapuuro syöty ja kahvit juotu? Vain lämmin ilmapiiri huoneessa ja pieni värähdys, joka jää soimaan ilmaan pitkäksi aikaa valon ja varjon leikin jälkeen.
Kommentit