Maanataisin

Omaishoitaja vapaalla

Maanantaisin päivällä tuttu ovikellon ääni tuo tullessaan pienen, mutta sitäkin merkittävämmän muutoksen viikon rytmiin. Kun hoitaja astuu sisään hän tervehtii Marjattaa, tuvassa ilmapiiri kevenee heti. Heille muodostuu oma yhteinen hetkensä, ulkoilua ja jotain muuta uutta ja virkistävää arjen keskelle, ja minä saan astua hetkeksi sivuun omasta vahtivuorostani.

Voin lähteä ulos raikkaaseen syysilmaan, ja auton ovi napsahtaa kiinni. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että seuraavat kaksi tuntia ovat täysin omaa aikaani, saa hartiat laskeutumaan muutaman sentin alemmas. En minä suuntaa kiireellä kauppaan tai muille asioille, vaan ajan tutun tien päähän. Moottorin sammuessa hiljaisuus ottaa vallan.

Metsässä syksyinen maa tuoksuu kostealta karikkeelta ja kypsyvältä syksyltä. Saappaiden alla rätisevät kuivat oksat, kun astelen hitaasti mättäiden välistä. Katse haravoi sammalikkoa – ja pian tärppää. Keltaiset, suppilomaiset lakit pilkottavat keltaisten lehtien alta. Kantarellit, ja muut sienet. Sieniveitsen terä leikkaa puhtaan varren poikki, ja keltaisten lakkien paino korissa tuntuu melkein juhlalliselta.

Täällä, puiden siivilöimässä valossa, ajatus kulkee eri tahtia kuin kotona. Jokainen askel metsässä purkaa huomaamatta sitä näkymätöntä jännitystä, joka omaishoitajan arkeen niin helposti hiipii. Metsä ei vaadi mitään, se vain on.

Kun kaksi tuntia lähestyy loppuaan ja palaan kotiin sienikori kädessä, vastassa on levollinen koti. Vaimon kasvot ovat virkeät, ja käynnin jättämä hyvä mieliala tuntuu huoneessa asti. Yksi pieni hengähdystauko viikossa riittää muuttamaan paljon: se antaa voimaa olla taas läsnä, arjen tavallisissa ja tärkeissä hetkissä.