Taichi soturi

 

Olohuone ja vanhan miehen polvet

Päätin taas ryhtyä soturiksi. En sellaiseksi, joka ryntää kilpi kilisten ja miekka viuhuen naapurin tontille kiistelemään rajalinjasta, vaan sellaiseksi tyyneksi ja arvoitukselliseksi. Sellaisia ne idän taistelulajien mestarit elokuvissa ovat: seisovat yhdellä jalalla bambunversolla, katsovat kaukaisuuteen ja voittavat vihollisen pelkällä kulmakarvan kohotuksella.

Minun vastustajani ei vain löydy taistelukentältä. Se lymyää jääkaapilla ehtoolla yhdeksän aikaan. Se kuiskailee nojatuolin pohjalta, että kolmas iltapäiväkahvi pullan kera on täysin ansaittu kulttuuriteko. Se on se pieni sisäinen kiusaus, joka väittää, että kävely lenkkipolulla on terveydelle vaarallista, jos taivaalla näkyy pilviä.

Joten avasin YouTuben. Sanovat, että sieltä löytyy tuhansia tunteja taichi opastusta. Ajattelin, että jos kerran kiinalaiset ovat tätä hioneet vuosituhansia, kaipa se yhden vanhan miehen olohuoneeseen mahtuu.

Hakuun ”tai chi senioreille”. Ruudulle ilmestyi rauhallinen ihminen, joka liikkui pehmeästi kuin lämmin voi ite-leivotun ruisleivän päällä. Musiikki taustalla kuului olevan peräisin jostakin mistä tahansa meditaatiosalongista, jossa ei varmasti ole koskaan jouduttu kolaamaan talven lumia tai putsaaman rännejä lokakuussa syksyn lehdistä.

Asetuin keskelle olohuoneen mattoa. Ensimmäinen liike oli nimeltään jotakin sellaista kuin ”Työnnä pilviä käsin”. Ei tämä ihan uutta minulle ole, sillä aloin jo vuoden -26 alussa, kun jätin silloin kuntosallilla käynnit.

Aloin työntää pilveä. Vasen käsi kaartui hitaasti ilmaan, oikea seurasi. Siirsin painoa vasemmalle jalalle. Naps. Se oli vasen polveni, ilmoitti, ettei se ole mikään bambunverso vaan vuodelta -45 peräisin oleva nivel, joka vaatii ennakkovaroituksen ennen kuin sitä taivutetaan uusiin kulmiin.

Hengitin syvään, kuten ruudun kiinalainen opettaja näytti. "Hengitä sisään tyyneys, hengitä ulos tyytymättömyys." No, minä hengitin sisään keuhkot täyteen ja hengitin ulos pienen yskähdyksen, koska telkkarin päältä pölähti hieman pölyä.

Seuraavaksi olisi vuorossa joogan ja tai chin yhdistäminen. Olen nimittäin kuullut, että näillä kahdella on valtava yhteisvaikutus. Joogassa mennään solmuun ja pysytään siellä, tai chissä mennään solmuun ja liikutaan samalla. Kun nämä yhdistää, hengitys virtaa ja mieli rauhoittuu.

Yritin jotakin soturiasennon ja ”Kurki ojentaa siipensä” -liikkeen sekoitusta. Siinä kohtaa eteisestä katsoi omaishoitaja, joka oli tulossa helpottamaan vaimon iltatoimia. Pysähdyin kesken pehmeän pyörähdyksen, kädet levällään ilmassa ja vasen jalka kokonaisen senttimetrin irti lattiasta. Nuori omaishoitaja nyökkäsi hitaasti, nosti katsettaan ja jatkoi tehtäviään. Eräänlaista tyyneyttä sekin.

Mutta tiedättekö mitä? Kun olin huiskinut olohuoneessa parikymmentä minuuttia, hengittänyt rauhallisesti ja yrittänyt olla ajattelematta mitään vetämälla ajasta jäänyttä kelloa, tapahtui jotakin outoa. Hartiat, jotka olivat olleet jumissa viime tiistaista lähtien, putosivat sentin alemmas. Veri alkoi kiertää sormenpäissä asti.

Ehkä minusta ei koskaan tule bambunversolla tasapainoilevaa mestaria. Ehkä minun soturintieni on enemmänkin sitä, että seison tukevasti olohuoneen matolla, pätkin poikki iltaiset HK:n hieman paremman sinisen lenkin himon ja työnnän harmaita syyspilviä kauemmas käsin ja tarvittaessa nojaan tuolin selkänojaan, kun polvi niin vaatii.

Ei se hullumpaa ole vanhalle miehelle. Mieli tyyntyy, ja varmaan käynnillä ollut omaishoitaja sai jotakin mietittävää loppuviikoksi.