Elokuun kynnyksellä

Usvainen hämärä laskeutuu maiseman ylle kuin pehmeä, tummansininen sametti. Oli heinäkuun lopun eräs ilta tässä tarinassa. Ilmassa tuntui yhä hellepäivän jäljiltä viipyilevä lämpö, mutta tuulen henkäyksessä oli jo jotain uutta – aavistus lisääntyvästä elokuisesta pimeydestä, joka oli pysynyt koko alkukesän piilossa.

Matias, tarttui kamerareppuun. Kesän valoisat, valkoiset yöt olivat vaihtumassa illan varjojen aikaan, ja se sai hänen sormensa syyhyämään. Elokuun kynnys toi mukanaan kuutamon, jota hän oli odottanut.

Hän astui ulos alkavaan hämärään ja ajoi hiljaa hiekkatiellä. Auto eteni kohti vanhan metsän reunaa ja sen viereistä lampea.

Metsän reunassa hän pysähtyi. Yö oli hiljainen, lähes pyhä. Puiden latvojen takaa kohosi suuri, oranssina hehkuva täysikuu. Sen kirkas valo leikkasi pimeyttä ja valaisi maiseman hopealla. Matias pystytti kamerajalustan maahan, missä tuoksui syvältä mullalta ja viileältä kosteudelta.

Kaste oli jo alkanut kertyä. Etsimen läpi katsottuna maailma tiivistyi: kuunvalo tarttui koivunlehden kärjessä roikkuvaan vesipisaraan, joka kimmelsi pimeydessä kuin kide. Valo, varjo ja hennot aallot – kaikki yhdessä pienen pienessä ruudussa.

Kesän leppeä tuuli pyyhkäisi puiden läpi. Se oli pieni huokaus, mutta sen voimasta oksa värähti. Yksi ainoa, varhaisessa vaiheessa keltaiseksi muuttunut lehti irtosi otteestaan. Matias seurasi linssin läpi, kuinka lehti liiti hitaasti, lähes painottomana, läpi kuutamoisen ilman kohti maata.

Naps.

Suljin kävi.

Matias katsoi kameran näytölle syttynyttä kuvaa. Siinä se oli: kasteen kiilto, tuulen hengenvedon liike ja putoavan lehden vääjäämätön matka. Kolme elementtiä, yksi pysäytetty hetki.

”On haikujen aika”, Matias ajatteli ja hymyili yössä. Sanat olivat tarpeettomia, kun maailma kirjoitti runonsa itse – valolla ja pimeydellä. Hän jäi istumaan mättäälle, kuuntelemaan tuulta ja odottamaan seuraavaa kuun välähdystä pilven takaa.

Kaste kiiltää puussa,

kesän leppeä tuuli –

lehti putoaa!