Ihmisen koetinkivet:
Elektroniikkaa, kuoppia ja painovoimaa
Onko teistäkin joskus tuntunut siltä, että maailma ympärillä on muuttunut hieman liian levottomaksi ja puhuvaksi? Ennen vanhaan asiat hoituivat hiljaisuudessa. Jos jokin oli rikki, sen näki silmällä tai tunsi hajusta. Nykyään laitteet ovat ottaneet oikeudekseen huutaa ja vilkkua meille joka käänteessä kuin huonosti kasvatetut kakarat.
Kun auto otti puheenvuoron
Ota esimerkiksi nykyinen kulkupeli. Se on ulkoapäin hieno, virtaviivainen ja sen luvataan olevan täynnä sellaista "älyä", jota ei ennen vanhaan herrasmies edes tarvinnut. Mutta mitä tekee tämä pyörillä kulkeva supertietokone heti ensimetreillä? Se päätti sytyttää jouluvalot etuajassa ja alkaa vilkuttaa kojelaudassaan merkkivaloja kuin ahne peliautomaatti huoltoaseman nurkassa.
Öljyvalo tuikki, jäähdytysnesteestä huomautettiin hienovaraisen dramaattisesti, ja jostain syystä laite tuntuu saavan minut huolestumaan siitä, onko sen pohjapelti ja varapyörä vakiovaruste vai eikö ole? Opelix kuvittelee selvästi olevansa herkkähipiäinen, joka ei voi astua hiekkatielle ilman villahousuja ja huopikkaita.
Ennen vanhaan öljyn määrä katsottiin vain metallisesta tikusta, pyyhkäistiin sormenpäät keskisuomalaisenen ja matka jatkui. Nykyään tarvitaan miltei insinöörin paperit ja herkkää korvaa, jotta ymmärtäisi, mitä auto milloinkin yrittää silmää iskien valittaa.
Terapiaa maakairalla
 |
| "Nakara" maakaira |
Sitä tarttuu mies silloin reippaasti sellaiseen työkaluun kuin käsikäyttöinen ”Nakara”-maakaira. Siinä on laite, joka ei vaadi ohjelmistopäivityksiä tai herjaa "yhteys virheestä"!
Kun kairaa pyörittää kaksin käsin maahan ja kiroaa savista tonttia, tuntee itsensä hetken aikaa vähintäänkin kaivosinsinööriksi tai öljynporaajaksi omalla maalla. Työn tuloksena syntyy siistejä, pyöreitä reikiä ja sopivasti kolottava selkä, joka muistuttaa olemassaolostaan juuri oikealla, rehellisellä tavalla. Maa ei valita, se vain ottaa petuniat vastaan.
Rehellisen paperin hiljainen viisaus
Pihahommista palattuaan, kun selkä on saatu suoristumaan, on aika vetäytyä henkisten harrastusten pariin. Siellä odottaa se kaikkein luotettavin ystävä: vanha kirja.
Esimerkiksi sellainen tukeva, lähes kahdeksansataasivuinen opus vuosikymmenten takaa – sanotaan vaikkapa vuodelta 1948. Sellainen kirja on ihastuttavan rehellinen ja hiljainen:
Se ei pyydä lataamaan akkua.
Se ei ilmoita "akun varaus alhainen" juuri kun päästään weimarilaisen klassismin tai syvällisen elämänviisauden ytimeen.
Se ei vaadi evästeiden hyväksymistä ennen kuin antaa kääntää sivua.
Se vain on! Se tuoksuu historialta, kestää selaamista ja tarjoaa vastauksia juuri silloin, kun lukija niitä päättää etsiä. Jos sieltä etsii jotain tiettyä asiaa, saattaa vahingossa eksyä kolmeksi tunniksi lukemaan jotain aivan muuta – ja se onkin vanhojen kirjojen perimmäinen hienous. Mutta se on hidasta!
Kahdeksan kiloa maan vetovoimaa
Illan päätteeksi, kun pää on täynnä painavaa asiaa ja kynsien alla tuntuu vielä pihan multa, on aika asettua lepoon. Ja mikäpä olisikaan parempi tapa rauhoittaa nykymaailman levoton hyörinä kuin vetää ylleen kunnon kahdeksankiloinen painopeitto.
Se tuntuu siltä kuin koko maailmanhistoria laskeutuisi lempeästi suojaksi hartioille pitäen miehen visusti ankkuroituna patjalle. Siellä peiton alla maatessa, turvassa kaikelta digitaaliselta hömpötystä, voi vain hymähtää kaikille antureille ja sensoreille.
Ne saavat vilkkua ja piipata aivan rauhassa autotallissa. Täällä peiton alla vallitsee täydellinen, analoginen rauha.
Kommentit