Kameran takana kasvaa omakuva
Mitä valokuvat oikeastaan merkitsevät sinulle ja minulle? Olen usein miettinyt, että kaikki valokuvat saavat kyllä alkunsa puhtaasta luomisen hetkestä, siitä, kun suljin räpsähtää, mutta henkiin kuva herää vasta silloin, kun pysähdymme miettimään sitä. Pohdinta auttaa ymmärtämään ei vain sitä, mitä tuli tehtyä, vaan ennen kaikkea sen, miksi kuvasin juuri sitä aihetta.
Otetaanpa vaikkapa sellainen ajatus, että valokuvaus olisikin salaa syntymässä oleva omaelämäkerta. En tietenkään tarkoita tätä aivan kirjaimellisesti, sillä valokuvahan on vain ennalta päätetty kapea kehys. Mutta tuon kehyksen sisäpuolelle valittu maailma merkitsee poimijalleen aina enemmän kuin se, mikä jätettiin ulkopuolelle. Kamera vangitsee vain valon, mutta me annamme sille merkityksen oman sommittelun, ymmärryksen ja elämänkokemuksen. Niinpä otetussa kuvassa elää lopulta niin suuri pala kuvaajaa itseään, että kyseessä on väkisinkin omakuva. Jatkuvasti tekeillä oleva sellainen.
Ja entäpä sitten se kuvien arkisto? Muuttavatko valokuvat ajan myötä merkitystään, vai muuttuuko vain tämä pyörivä maailma ympärillämme ja pakottaen katsomaan vanhaa uudella tavalla? Kun selailen kuva-arkistoja, huomaan katsovani menneitä ruutuja aivan toisin silmin kuin silloin, kun sormi painoi laukaisinta. Me kehitymme, ja sen myötä katseemme kypsyy. On kiehtovaa huomata, miten aktiivi suhde meillä voi olla vanhaan paperivalokuvaan tai digitaaliseen bittijonoon. Kuva kysyy hiljaa: mitä minä merkitsen sinulle juuri nyt?
Kaikkein kauneinta on kuitenkin kuvien kyky puhua vertauskuvin. Kun pysäytän kamerani vanhan, rosoisen pihakoivun eteen, valokuvaanko pelkkää puuta? Vai valokuvaanko sittenkin sitkeyttä? Kun etsimeen osuu mutkitteleva tie, tallentuuko siihen mahdollisuus? Entä tyhjä penkki sateessa, eikö se olekin ilmiselvä yksinäisyyden kuva?
Kun valokuvaamme hetken, tulemme tallennan myös siihen liittyvän tunteen. Siksi valokuvat paljastavat itsestään paljon enemmän vasta toisella tai kolmannella katselukerralla. Niillä on syvempi elämä, joka avautuu vain sille, joka malttaa katsoa tarkkaan ja kiirehtimättä: mitä ja miten sitä tulikaan kuvattua vaikkapa vuonna 1965 varusmiehenä Huovinrinteellä?
Nämä vanhojen kuvien äärellä heräävät kysymykset eivät ole vain tyhjää filosofointia. Ne hiipivät salaa sormenpäihin ja muokkaavat sitä, miten otan seuraavan askeleen ja mihin suuntaan kameran seuraavalla kerralla.
Ehkäpä vastaus kaikkeen onkin se, että pitää tehdä entistä useammin konkreettisia kuvakirjoja, olivat ne sitten Ifolorin tai jonkun muun tulostamia. Kirjana tarinat ja pohdinnat säilyvät käsissämme.
Kommentit