Nauru – lääke ilman sivuvaikutuksia

Tämä on essee, jossa sekoitan keittoon vähän faktaa, mutta myös fiktiota. Tarina voi naurattaa tai kiukuttaa, mutta hyvä, jos se pitää sisällään parantavaa lääkettä: naurua!

Tämä tarina on kuin vitsi, mutta voisi se tottakin olla:

Eräs tuntemani henkilö täytti 85 vuotta. Olin kutsuttuna hänen syntymäpäivilleen ja otin tietenkin valokuvia. Tilasin hänelle kuvista kuvakirjan, jonka vein myöhemmin lahjana.

— Voi taivas, hän huudahti sivuja selatessaan,

— minähän olen lähes 90-vuotiaan näköinen!

Sanotaan, että kamera tallentaa aina totuuden. Se on kuitenkin emävalhe. Linssi tallentaa vain valon ja varjon valitussa sekunnin murto-osassa, mutta ihmismieli lisää siihen kaiken muun: muistot, odotukset ja pienen, inhimillisen toiveen siitä, että hiusraja olisi aavistuksen,  ja otsarypyt pelkkä valaistusmoka.

Kun 85-vuotias sankari katsoo tuoretta kuvakirjaa ja näkee sivulla ”melkein yhdeksänkymppisen”, hän ei katso kuvaa vieraasta ihmisestä, vaan peiliä, johon on yhtäkkiä pysäytetty aika. Me elämme jokainen oman päämme sisällä aina hieman nuorempina kuin mitä henkilökortti tai kalenteri väittää. Pään sisällä olemme edelleen se nopsajalkainen tyyppi, joka vain toisinaan ihmettelee portaikossa hengästymistä. Ja sitten joku – usein se tuttu harrastelijavalokuvaaja – tuo pöytään kovakantisen kirjan, jossa todellisuus on painettu kiiltävälle paperille.

Tässä kohdassa maailmalla on kaksi vaihtoehtoa. Voit joko loukkaantua valolle ja varjolle, tai voit purskahtaa nauruun.

Nauru on kummallinen ilmiö. Se on elimistön oma ensiapulaukku, jota ei saa apteekin hyllyltä eikä reseptillä, mutta jota ilman ihminen kuivettuu sisältäpäin. Nauru tasoittaa ne ryppyiset kohdat, joita digitaalinen ilmainen kuvankäsittelyohjelma ei kykene korjaamaan. Kun ihminen nauraa itselleen, hän riisuu aseista suurimman vihollisensa: turhan pönäkkyyden ja vakavuuden.

Lääketieteellisesti nauru on pelkästään erinomainen resepti. Se laittaa kuulemma veren kiertämään, alentaa verenpainetta ja vapauttaa aivoissa hyvän olon hormoneja ilman ensimmäistäkään pakkausselosteen punaisella merkittyä varoitustekstiä.

Tiettävästi kukaan ei ole koskaan joutunut sairaalaan naurun yliannostuksesta, vaikka naurulihakset saattavatkin seuraavana aamuna muistuttaa olemassaolostaan samaan tapaan kuin hartiat liian pitkän kahvakuulatreenin jälkeen.

Valokuvausharrastus ja ikääntyminen jakavat saman erikoislaatuisen piirteen: kumpaakaan en pääse pakoon, mutta molempiin voin suhtautua oikealla kuvakulmalla. Jos kuvaan elämää liian läheltä ja liian terävällä makrolinssillä, näen vain kuluman ja pienet naarmut pinnassa. Mutta kun astun askeleen taaksepäin, vaihdan laajempaan vanhaan optiikkaan ja päästät huumorin mukaan valotukseen, huomaan jotain muuta. Näen ihmisen, jolla on takanaan vuosikymmenten tarinat – ja ehkä vain viisi vuotta pientä etumatkaa omaan mielikuvaan nähden.

Onneksi minulla on käytössä viime vuosituhannella hankkimiani Nikon-yhteensopivia sen aikaisia ”laatu objektiiveja”.

Eikä viisi vuotta sinne tai诞 tai näin ole lopulta yhtään mitään. Pääasia on, että sivuja käännellessä riittää vielä aihetta ainakin hymyyn.