Kynnyksellä:

 

Liminaalinen valokuvaus kertoo?

Valokuvauksessa etsin usein elämää, ratkaisevia hetkiä, etenkin kiinnostavia tarinoita. Mutta mitä tapahtuu, kun linssi käännetään tyhjyyteen? Kun kuvan pääosassa onkin tila, joka on alun perin tarkoitettu vain läpikulkua varten? Se on liminaalisen valokuvauksen, termi, jonka tänään löysin ja josta heti  kiinnostuin, vaikka se on minulle ensimmäinen havainto kyseisestä termistä valokuvauksen yhteydessä.

Havaintokuva

Sanan ”liminaalinen” perusmääritelmä hakuni mukaan on selkeä ja arkinen: se viittaa rajalla tai kynnyksellä sijaitsevaan paikkaan, jopa molemmilla puolilla rajaa. Yksinkertaisesti sanottuna kyseessä on tila, joka yhdistää muita tiloja. Se voi olla pitkä käytävä, tyhjillään seisova porraskäytävä, autio odotustila tai yksinäinen polku. Kun tätä määritelmää aletaan soveltaa valokuvaus tyyliksi, siihen liittyy paljon syviä, selittämättömiä tunteita.

Juuri  lukemassani artikkelissa liminaalisten tilojen trendiä ihaileva murrosikäinen poika kiteytti ilmiön ytimen oivallisesti. Hän kuvasi sitä tunteena "olemisesta jossain, missä ei pitäisi olla". Tässä lausahduksessa on paljon perää. Liminaaliset tilat voivat olla sellaisia, että ne ovat ihmisistä tyhjiä. Tämä  autius saa katsojan tuntemaan olevansa täysin yksin tilassa. Nämä usein pimeät tai hylätyt paikat voivat tuntua jopa aavemaisilta, sillä niistä puuttuu niille tärkeä tarkoitus: elämä ja jatkuva liike. Voisihan myös yötaivas olla liminaalinen kuvausaihe?

Minimalistisessa valokuvauksessa pyritään karsimaan kuva-alasta kaikki ylimääräinen ja jättämään jäljelle vain olennainen. Liminaalinen valokuvaus vie tämän pelkistämisen ajatuksen tavallaan asteen pidemmälle, sillä koko miljöö on tyhjä. Valokuvaaja Jeff Hayward on kuvannut omia liminaalisia teoksiaan jopa dystooppisiksi. Hän huomauttaa, että kuvat voivat näyttää siltä, kuin jokin tuntematon tapahtuma olisi yllättäen pyyhkinyt kaiken elämän pois alueelta. Vaikka kuvaushetkellä tien varressa perheen kanssa ei olisi ollut minkäänlaista uhkaavaa tuhon tunnetta, kameran rajaus, sommittelu ja jälkikäsittely voivat luoda katsojalle syvän levottomuuden ja ehkä myös yksinäisyyden tunteen.

Tämän vieraannuttavan tunnelman tavoittaminen vaatii kuvaajalta uudenlaista, hidastettua katsetta. Se on jotain, mitä voi kokea suuntaamalla aikaisin aamulla tai myöhään illalla autioille kaduille. Jyväskylän tutut kulmat – tyhjentyneet alikulut, hiljaiset parkkihallit tai aamu-usvaiset risteysalueet – muuttuvat varhaisina tunteina oudoksi maailmaksi. Kun kantaa mukanaan luotettavaa Nikon kameraa, joka pystyy hyvin tallentamaan näiden hämärtyvien siirtymätilojen vallitsevan,ehkä  luonnottomankin valon ilman tunnelmaa rikkovaa salamaa, voi onnistua ikuistamaan käsinkosketeltavan hiljaisuuden.

Liminaalinen valokuvaus ei siis ole vain tyhjien rakennusten tai maanteiden dokumentointia. Se on välitilojen estetiikkaa, pysähtyneisyyden tutkimista ja sen levottoman, mutta samalla oudon kiehtovan hiljaisuuden vangitsemista, joka vallitsee siellä, missä kenenkään ei odoteta olevan. Tätä on kokeileva ja ehkä taas opin jotain uutta.

Tyhjä käytävä,

valo hiipuu varjoihin,

askelten  kaiku,

odotus jää leijumaan,

ketään ei koskaan saavu.