Sisyfos juoksumatolla

 

Antiikin kreikkalaiset ymmärsivät hyvän rangaistuksen päälle. Kun kuningas Sisyfos uhmasi jumalia ja onnistui jallittamaan itse kuolemaa, häntä ei rangaistu tulimerellä tai ikuisella pimeydellä. Rangaistus oli todella pirullinen: loputon, turhauttava ja tulokseton työ. Sisyfos määrättiin vierittämään valtavaa kivenlohkaretta jyrkän vuoren huipulle. Aina, kun hän oli saamassa kiven vuoren päälle, se lipesi ja vieri takaisin laaksoon.

Nykyihminen ei tarvitse vuorta eikä kiveä kokeakseen saman epätoivon. Riittää, kun avaa suunsa ja yrittää puhua  kohteliaasti ja ketään loukkaamatta.

Tervetuloa juoksumatolle.

Juoksumatto toimii näin: jollekin asialle tai ihmisryhmälle – usein vähemmistölle, mutta yhtä lailla ammattikunnalle tai ikäluokalle –keksitään uusi, neutraali ja kauniisti sointuva sana. Se vanha kun oli alkanut kuulostaa vähän ikävältä.

Otetaan vaikka työnimikkeet. Ennen meillä oli siivoojia. Sitten se alkoi kalskahtaa vähättelevältä, joten keksittiin siistijä. Kun siistijä alkoi kuulostaa liian arkiselta, tilalle astui toimitilahuoltaja. Samalla tavalla meillä oli ennen vanhuksia, kunnes havaitsimme sanassa ryppyisen kaiun. Meistä tehtiin ensin ikäihmisiä, sitten senioreita ja lopulta kenties kokeneita kansalaisia.

Uusi sana kestää aikansa kuin pakasta vedetty auto. Mutta sitten tapahtuu jotain. Koska sana kuvaa yhä sitä samaa alkuperäistä asiaa, ihmisten asenteet, ennakkoluulot ja aiheen ympärillä pyörivä yhteiskunnallinen epämukavuus alkavat hitaasti tarttua uuteenkin sanaan. Se tahriintuu. Ja niin eufemismien juoksumatto käynnistyy jälleen, ja kielitoimisto hikoilee laatiessaan uusia suosituksia.

Tässä kohtaa ihminen tuntee vahvaa sielujen sympatiaa Sisyfoksen kanssa. Juuri kun olet mielestäsi omaksunut uuden, korrektin tavan toimia, opetellut oikeat termit ja ponnistellut kiven vuoren huipulle asti, katsot sosiaalista mediaa. Joku parikymppinen huomauttaa, että käyttämäsi tapa on itse asiassa syvästi ongelmallinen ja kantaa mukanaan historiallista painolastia.

Kivi vierii takaisin laaksoon. Huokaiset, pyyhit hien otsalta ja avaat ohjekirjan uudestaan.

Juoksumatolla tarpominen turhauttaa, koska se pakottaa kohtaamaan raadollisen totuuden: oppiminen ei muuta todellisuutta, mutta todellisuus muuttuu. Emme voi pestä maailman asenneongelmia puhtaaksi pelkillä synonyymeillä.

Niin kauan kuin meillä on vaikeuksia kohdata itse asiaa – oli kyse sitten erilaisuudesta tai ikääntymisestä –arvostavasti, mikään uusi sana ei pysy pitkään puhtaana. Onko tämä uuvuttava sanaston päivittäminen sitten täysin turhaa? Vähän niin kuin autojen tai tietotekniikan loputtomat ohjelmistopäivitykset: rasittavaa, mutta ei aivan hyödytöntä. Se on pohjimmiltaan välittämisen muoto. Halu löytää uusia toimintatapoja on merkki siitä, että ainakin yritämme olla oppivia. Haluamme ymmärtää ja kunnioittaa kehitystä, vaikka olisimme siinä joskus vähän kömpelöitä.

Sisyfos oli tuomittu rangaistukseen, mutta me olemme nousseet tälle juoksumatolle ihan omasta halusta, vapaaehtoisesti. Juostaan siis. Välillä hengästyttää, mutta onneksi "hikoilu" on sentään yhä sallittua. Vai onko sekin nykyään jo "lämpötalouden aktiivista tasaamista"?