Metsäpolku

 Miten eksyä henkisesti hyttysten syötäväksi

Suomalaisille hoetaan nykyään kyllästymiseen asti, että elämä on matka ja jokaisen on löydettävä oma polkunsa. Se kuulostaa paperilla – tai mieluiten jossain tyylikkäässä hyvinvointi blogissa – aivan hyvältä. Kuvassa vaeltaja astelee paljain jaloin pehmeällä, sammaloituneella polulla. Auringonsäteet pilkottavat mäntyjen lomassa, ja taustalla soi hiljainen, meditatiivinen kantelemusiikki.

Mutta oletteko koskaan kokeilleet astella sillä "elämänne metsäpolulla" käytännössä? Siis ihan oikeasti, suomalaisessa heinäkuussa?

Vihreät lasit ja mustikkaa vaatteissa

Kun päättää lähteä etsimään itseään lähimetsästä, todellisuus iskee vasten kasvoja yleensä noin kolmensadan metrin jälkeen. Ja yleensä se iskee hämähäkinverkon muodossa suoraan naamaan.

"Löydät itsesi vain eksymällä" – vanha viisaus, jonka on selvästi keksinyt joku, jolla ei ole koskaan ollut kutittavia hyttysenpistoja tai puutiaista nivusissa.

Aloitetaanpa siitä kuuluisasta polun valinnasta. Elämässä, kuten metsässäkin, eteen tulee jatkuvasti polun risteyksiä. Pitäisikö valita se leveä, tasainen pururata eli varma ura ja eläke, vai kapeampi, villimpi polku (irtiotto, boheemielämää ja…)?

Päätät olla rohkea ja valitset sen kapeamman, hieman umpeenkasvaneen uran. Seikkailu houkuttaa! Mutta heti ensimmäisen mutkan takana huomaat, että tämä "omaperäinen elämänpolku" koostuukin pääasiassa: liejusta ja mudasta, johon upotat uudenkarhean lenkkarisi. Juurista, jotka tekevät kulusta vaikeaa ja ehkä kaatavat sinut polvillesi, takaisin todellisuuteen. Paarmoista, jotka ovat kokoluokkaa Fouga-hävittäjäkone ja päättävät suorittaa tankkausoperaation suoraan niskasta.

Mindfulnessia ja verta imeviä ystäviä

Siinä sitä sitten taivaltaa henkisen kasvun ytimessä. Yrität harjoittaa kuntoilua ja kuunnella metsän hiljaisuutta, mutta korvissasi soi vain herkeämätön, korkeataajuuksinen väääääääää, kun paikallinen hyttysarmeija pitää strategiapalaveria siitä, kuka saa syödä otsaasi ensin.

Kun yrität poimia polun varrelta sitä elämäsi ensimmäistä, täydellisen kypsää mustikkaa – sitä, jonka piti symboloida vaivannäön makeaa hedelmää – onnistut vain liukastumaan koiranpökäleeseen, sotkemaan housusi mustikka mössöön ja herättämään puolisen kymmentä vihaista ampparia pesästään.

Tässä vaiheessa polku ei enää tunnu miltään henkiseltä heräämiseltä. Se muistuttaa puhtaasti selviytymistaistelua.

Kaikki polut vievät lopulta... saunaan?

Mutta ehkä juuri siinä piilee se todellinen viisaus. Metsäpolkua ei ole tarkoitettu käveltäväksi suorassa linjassa ja puhtain jaloin. Se vaatii vähän rämpimistä ja ripauksen kiroilua – aivan kuten elämäkin – ja ennen kaikkea kykyä nauraa itselleen, kun huomaa tehneensä saman kierroksen jo kolmatta kertaa.

Ja mikä parasta: suomalainen metsäpolku on siitä hyvä, että vaikka kuinka eksyt, jossain vaiheessa vastaan tulee aina joko yleinen tie, naapurin mökkiranta tai vähintäänkin kantarelli apaja.

Kun lopulta selviät takaisin ihmisten ilmoille – hiukset pystyssä, havunneulasia kalsareissa ja hyttysiä kiroten – mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa lisätä pökköä kiukaan pesään, pestä metsän roskat harteiltaan ja todeta kylmä juoma kädessä:

Olipahan reissu.
Huomenna uudestaan.