Sulkakynällä ja kameralla:

 

Pietaryrtin pienet auringot

Pietaryrtti: Tanacetum vulgare

On heinäkuun ilta, ja Palokan pihapiirissä vallitsee seesteinen rauha. Päivällä kamerani eteen sattui jotakin, mikä pysäytti kulkuni: pietaryrtti. Se seisoo siinä ylväänä, nuo pienet keltaiset nappikukat kuin sadat pienet auringot varren päässä. Niissä on jotakin veitikkamaista, ilkikurista loistoa, joka vaatii pysähtymistä ja kuvan tallentamista
.

Nikon  paljasti kukinnon yksityiskohdat, ja kotiin palattuani kaivoin esiin Toivo Rautavaaran kirjan. Kellastuneilla sivuilla on rajotanta viisautta, joka kantaa yli vuosikymmenten. Selaillessani Miten luonto parantaa -teosta, tunsin, kuinka historia herää eloon. Rautavaara muistuttaa meitä kasvien voimasta – siitä, miten entisajan ihmiset näkivät pietaryrtissä rohdoksen loishäätöön ja käyttivät sitä ehkä mausteenakin.

Mutta samalla kirjan sivuilta huokuu se vanhan ajan tarkkuus ja varovaisuus. Pietaryrtti ei ole kasvi, jota poimitaan salaattiin tai teekuppiin. Sen voima on toisenlainen; se on enemmänkin muistojen ja perinteen kasvi. Se on se voimakas tuoksu, haju joka karkottaa koit vaatekaapista, ja se on se visuaalinen kirkkaus, joka muistuttaa meitä keskikesän valovoimasta.

Tänään en yrittänyt etsiä tästä "nappikukasta" hyödyllistä rohtoa. Sen sijaan istuin alas, katselen päivällä ottamaani kuvaa ja mietin, miten hienoa on, että voimme tuntea kasveja niiden historian kautta ilman, että tarvitsee omistaa niitä tai muuttaa niitä hyödykkeiksi. Se on ehkä epäterveellistä.

Pietaryrtti saa olla juuri se, mikä se on: pihapiirin ja tienvarsien iloinen veitikka, joka kukkii keltaisena, täynnä tarinoita ja menneen ajan kaikuja. Minulle pelkkä katsominen ja kameran laukaiseminen riittää – siinä on tämän päivän sato.

Sulkakynä pysyy pöydällä, ja kuvat odottavat järjestelyä. Ifolor kirja saa vielä odottaa. Maailma on täynnä pieniä ihmeitä, kunhan vain pysähtyy katsomaan niitä oikeasta kulmasta.

— Eikka