Anteeksi vaan

Luonnon oma silitysrauta

"Jäljet nurmessa,
tuuli heinän oikaisee,
vaellus jatkuu."

Tässä on haiku kolme riviä 17 tavua, jotka tiivistävät ihmisen osan tällä Suomessa huomattavasti paremmin kuin yksikään elämäntaito-opas tai viiden päivän kallis mindfulness-retriitti.

Ihmisillä on tarve jättää jälkiä. Jotkut pystyttivät ennen vanhaan pyramideja, toiset perustavat pöhinä yrityksiä, ja me tavalliset kuolevaiset tyydymme usein vain murehtimaan niitä jälkiä, joita vahingossa jätämme. Tallaamme itsemme ja ihmissuhteet tai vähintäänkin omat hermomme ruttuun. Sitten Sinä seisot  siinä nurmikon laidalla ja potemassa maailmantuskaa.

”Voi ei, tulipa taas töpeksittyä. Katso nyt tuota monttua. Koko kylä puhuu tästä harha-askeleesta vielä ensi joulunakin.”

Mutta sitten tulee tuuli. Tuo maailman oma lempeä silitysrauta, tuttavallisemmin aika. Se puhaltaa aikansa, ja kas  heinä nousee vähin äänin takaisin pystyyn. Viikon, kuukauden tai vuoden päästä kukaan ei enää muista, missä kohtaa sinä astuit harha-askeleen.

Tämä on oikeastaan lohdullista. Se muistuttaa meitä siitä virkistävästä tosiasiasta, ettemme me ole niin korvaamattoman tärkeitä, että omat virheemme tai edes ne suuret saavutukset jäivät pysyvästi todistamaan tai kaunistamaan maisemaa. Aika pyyhkäisee pöydän puhtaaksi, oikaisee korsien selän ja toteaa kuivasti: ”Sellaista sattuu, mitäs meillä oli seuraavana ohjelmassa?”

Ja taas jatkuu ukon vaellus. Kun ei tarvitse jäädä ikuisesti tuijottamaan omia mutaisia kengänjälkiään ja pelkäämään tuomiota, voi hyvällä omallatunnolla nostaa katseensa takaisin kaukaisuuteen.

Joten seuraavan kerran, kun tuntuu, että tuli taas käveltyä suoraan vesilätäkköön tai tallasin vahingossa vihaisen naapurin nurmikolle; muista tuuli. Se lakaisee jäljet, kunhan annamme sille hetken aikaa. Oma tehtävä on paljon yksinkertaisempi: muista vain laittaa taas toista jalkaa toisen eteen.