Hyvästit kesäkuulle

ja tervetuloa heinäkuun pisarat

Se oli sitten sellainen kesäkuu. lämmin kokemus sinänsä, ja kai sitä pitäisi virallisesti kutsua ”oikeaksi kesäksi”. Puhelinsovellukset hehkuivat ja mittarit paukkuivat lukemissa, jotka saavat suomalaisen miettimään, tuliko tässä nyt tilattua vähän liiankin hyvää ilmaa. Onneksi ei sentään noita etelä euroopan + 40 °C

Viisaammat tietenkin sanovat, ettei säistä saisi valittaa. Että pitää nyt kerätä sitä kuuluisaa valoa ja lämpöä varastoon, kun talvella on taas pimeää, märkää ja pakkasta. Niin tai näin, vuodenajoissa on omat puolensa. Itse vain kuulun siihen koulukuntaan, joka nauttii kesästä eniten silloin, kun ilma ei tunnu paksulta trooppiselta puurolta ja päivälläkin jaksaa touhuta pihalla istutusten parissa ilman välitöntä lämpöhalvauksen vaaraa. No, tulipahan ainakin vietettyä laatuaikaa varjossa ja sisällä viileässä, ajatuksia kypsytellen.

Pihanhoitajalle mennyt kuukausi oli nimittäin kaikkea muuta kuin pelkkää lepoa. Se oli logistinen haaste. Vesikannuja ja -letkuakin on saanut raahata ympäri tonttia myöhäisiltoina siihen malliin, että askelmittari kiitti, mutta selkä ei niinkään. Tästä iltakastelujen sarjasta huolimatta osa kasveista päätti osoittaa mieltään; kaikki eivät paahteesta tykkää sen enempää kuin niiden hoitajakaan. Lehti nuupahti ja ilme oli apea. Mutta vastapainoksi toiset kasvit taas kiittivät kauniisti, suorastaan kukoistivat aurinkokylvyssään. Luonto antaa ja luonto ottaa, mutta tuleekohan kesäkurpitsaa?

Yksi tämän kesän suurista jännitys näytelmistä ja uusista tuttavuuksista on hallittu kaaos, eli niityksi muuttunut nurmialue. Viime vuonna yritin sellaista jo herätellä henkiin, mutta silloin luonto vastasi syvällä hiljaisuudella. Tänä vuonna onni oli kuitenkin puolella. Lyhyt, mutta sitäkin kauniimpi kukinta onnistui ylittämään odotukset. Tosin niityn monimuotoisuudella on puolensa: kukkakirjo yltää aina iloisesta voikukasta leinikkeihin ja lupiiniin. Kyllä, niitäkin ei-toivottuja vieraslajeja nousee tietenkin kuin sieniä sateella, mutta se lienee pelin henki.

Vihreämpään suuntaan on menty muutenkin kuin kukkien osalta. Jätin nimittäin polttomoottori leikkurin pörinän ja katkun lopullisesti unholaan samalla, kun vähensin leikattavan nurmen pinta-alaa. Mitä vähästä nurmikostani vielä leikkaan, sen hoidan vanhalla kunnon Fiskarsin työnnettävällä kelaleikkurilla. Siinä hommassa saa mekaanisen ja rehellisen hien pintaan ja se on tarpeen, sillä pelkkä kameran sulkimen painallus ei vielä käy hyötyliikunnasta.

Tänään, heinäkuun neljäntenä, sää on vihdoin kääntynyt sadepäiväksi. Luonto vetää henkeä, ja niin tekee puutarhurikin. Äsken huomasin, että maitohorsma on jo ehtinyt lähes täyteen kukkaan. Kesä etenee omalla vääjäämättömällä painollaan. Ja mikä parasta: tuolla metsän siimeksessä pilkistävät jo ensimmäiset, aivan pienet kantarellin alut. Ne varttuvat nopeasti, kunhan vain kosteutta ja lämpöä riittää sopivassa suhteessa.

Ehkäpä tästä heinäkuusta tulee juuri sopiva, sellainen jossa ehtii sekä kuvata, kirjoittaa että syödä tuoreita sieniä ja käyttää yrttejä, mansikoita ja...