Vanhojen ajatusten uudistuessa

Valokuvaajana en koe kuuluvani mihinkään tiettyyn kategoriaan tai genreen. Tykkään kuvata minimalistisesti sitä, mikä minua kulloinkin kiehtoo. Itse asiassa silloin, kun havaitsen jotain uutta ja vierasta, innostun ja haluan tutkia, miten sen voisi ehkä nähdä vähän eri tavalla. Jos se tarkoittaa täysin uuden lähestymistavan löytämistä – sellaista, joka poikkeaa siitä, miten yleensä kuvaan – olen sille täysin avoin. Taiteellinen kokeilevuus ei ole harrastajalle ollenkaan huono ajatus.

Kun asiaa miettii tarkemmin, monet ammatti valokuvaajat ovat ajan myötä muuttaneet visuaalista kieltään. Annie Leibovitz aloitti dokumenttivalokuvaajana ja siirtyi myöhemmin ikonisten studiomuotokuvien pariin. Harrastaja saa olla vapaa kuin pääsky, joka lentää korkealla, tai kuin sorsa, joka välillä sukeltaa aaltojen alle.

Kun on valmis päästämään irti vanhasta tarinasta ja kirjoittamaan sen uudelleen, alkaa kehittyä uusi ilmaisumuoto – ja uusi versio omasta itsestä. Loppujen lopuksi luonnonlaitkin vaativat, että kyykäärme luo nahkansa aika ajoin ja vanhat vaahteran lehdet putoavat syksyn tullen ja tekevät tilaa uusille. Eiväthän jokien uomat ole koskaan täysin samanlaisia, se hakee aina lyhintä reittiä. Vesilogiikka toimii niin.

Uskon, että valokuviin vaikuttaa aina se elämänvaihe, jossa kulloinkin elämme. Muutos tapahtuu usein huomaamatta, oman elämänvaiheen tiedostamisen kautta. Joskus on hyvä kysyä itseltään: Miten näen maailman juuri tällä hetkellä, ja haluanko muuttaa tätä katsetta?

Syksy riisuu puun,

vesi etsii uomaansa,

katse uusiutuu.