Nelipyöräsuuntausta

digiaikaan

Digiaika ei elä tosiasioista. Se elää mielikuvista, tarinoista ja puhtaasta, suodatetun valon luomasta illuusiosta. Kun selaa nykymaailman menoa näytöltä, kaikki on valmiiksi pestyä, vahatun kiiltävää ja täydellistä. Mutta on yksi paikka, jossa tämä moderni mielikuva teatteri ja vanha kunnon, rasvainen todellisuus törmäävät niin että raidetangot paukkuvat. Se paikka on autokauppa.

Kun availee netin myyntisivuston, vastaan vyöryy täydellisesti laadittu galleria. Auto on kuvattu juuri oikeassa kulmassa, ilta-auringon kultaisessa loisteessa, kenties taustalla häämöttää pala jotain kuvitteellista maisemaa. Käytetyn koslan kojelauta kiiltää pölyttömänä, ja digitaalinen mittaristo loistaa kutsuvasti. Ruudun tältä puolen katsottuna tarina on valmis: tuon auton ratissa elämä on huoletonta, soljuvaa ja suorastaan ylellistä. Mielikuva kuiskaa korvaan, että tämän kulkuneuvon mukana ostan palan huoltovapaata tulevaisuutta. Bitti ei mätäne, eikä digitaalinen kuva kaipaa uusia nesteitä.

Mutta auta armias, kun tämä bittiavaruuden kiiltokuva kohtaa reaalimaailman märän asfaltin ja roudan runtelemat suomalaiset kylätiet. Siinä silmänräpäyksessä, kun astutaan auton alle montun hämärään, mielikuvat ja tosiasiat aloittavat sellaisen myllerryksen, että heikompaa hirvittää. Kameran linssi on nimittäin armollinen, mutta katsastajan nosturi ja fysiikan lait eivät ole.

Digitaalinen tarina unohti nimittäin mainita ne kaikkein tutuimmat arjen sankarit: murtuneet suojakumit. Niistä ei netissä huudella. Kiiltävistä pikseleistä ei näe sitä pientä, haljennutta kumituttia, joka on pitänyt vettä ja hiekkaa loitolla niveliä kuluttamasta. Ja kun se kumi vaihdetaan, mekaanikko joutuu avaamaan raidetangon päät ja purkamaan alustaa. Nyt astutaan syvälle tosiasioiden maailmaan.

Silloin tarvitaan myös nelipyöräsuuntaus. Se on se hetki, kun digiajan luoma illuusio suoraviivaisesta ja helposta elämästä punnitaan millintarkasti. Ihminen saattaa kuvitella mielikuvissa ajavansa kohti auringonlaskua ratti rennosti suorassa, mutta tosiasiassa pyörät saattavat remontin jäljiltä harittaa kukin omaan ilmansuuntaan kuin lauma kurittomia lampaita. Jos suuntausta ei tehdä, se kaunis ja kallis metallivärinen unelma syö omat renkaansa kankaille muutamassa viikossa, ja kuski saa vääntää rattia kaksin käsin pitääkseen kulkupelin ojien välissä.

On huojentavaa ostaa huollettu auto, jonka suojakumit on vaihdettu, nelipyöräsuuntauksen tarve on huomioitu ja tehty. Se on merkki siitä, että auto on tehty raudasta ja kuluvista osista, jotka vaativat hoitoa. Vaikka paperilla ovat kylmät luvut, tulevat huollot ja aurauskulmien asteluvut, me katsomme vain kiiltävää maalipintaa. Järki sanoo ”ne suojakumit ja kulmat on säädetty”, sydän sanoo ”katso miten hyvin se toimii ja miten kauniisti muotoilu istuu silmään”.

Autokauppa ja auton pito ovatkin digiajan täydellinen pienoismalli. Se on näyttämö, jossa käydään ikuista epäilyksen kamppailua. Pintakiilto houkuttelee, mutta arki vaatii työkaluja ja säätämistä. Ja lopulta, kun kaupat on tehty ja nimi on paperissa, sitä voi istua ratin takana ja miettiä: ostanko minä palan vapaata taivasta vaiko vain neljä pyörää, jotka on suunnattu kulkemaan kanssani samaan suuntaan?

Ehkä juuri huolletun auton osto tekee elämästä ja valokuvauksesta niin mielenkiintoista. Se, mitä me näemme ruudulla, ja se, mikä tuntuu ohjauspyörässä, voivat olla kaksi eri asiaa. Ja parhaat havainnot syntyvät aina siitä välistä, missä sulkakynä raapustaa, kamera tallentaa pintaa – ja minulla ei enää kiristä pinna. Saapa nähdä?