Kaizenia ja kahvinkeittoa
– eli kuinka taisin löytää keinon
Olin tuossa vähän aikaa sitten selailemassa internetin maailmaa, kun sieltä putkahti outo sana: kaizen. Jäin ihmettelemään tuntematonta termiä ja päätin etsiä sille vähän selitystä. Ilmeni, että kyseessä on japanilaisten autotehtaiden, kuten Toyotan, aikanaan lanseeraama filosofia. Sen ydin on "jatkuva parantaminen" – ei suurilla ja stressaavilla harppauksilla, vaan pienillä, yhden prosentin muutoksilla arjessa.
Ensin ajattelin, että miten ihmeessä tällainen 81-vuotias eläkeläisukko voisi soveltaa globaalien suuryritysten tehdasoppeja. Mutta kun asiaa makustelin tarkemmin, tajusin, että sehän on laji, jota täällä on harjoitettu jo vuosia – sille ei vain ole ymmärretty antaa näin hienoa nimeä!
Otetaanpa vaikka tämä omaishoitajan arki. Se, jos mikä, on kestävyyslaji, jossa jättimäiset loikat ja kaiken yhdellä kerralla kuntoon laittaminen ovat täysi mahdottomuus. Omaishoitajuus on puhtainta kaizenia: mietitään, miten aamutoimet menivät tänään hitusen sujuvammin, tai kuinka kahvihetkestä saisi piirun verran leppoisamman. Yksi pieni muutos parempaan tuottaa paljon enemmän iloa kuin suuri suorituspaine. Pienet oivallukset kotioloissa tekevät ihmeitä.
Sama koskee lukemista. Kun lukemattomien kirjojen pino odottaa – oli se sitten kirpputorilta parilla eurolla pelastettu Antero Vipunen tai joku uusi tuttavuus äänikirjojen maailmasta – sitä helposti sortuu ja ahnehtii. Mutta kaizen-lukija ei suorita, vaan lukee luvun tai pari, kuuntelee pienen tovin, ja antaa ajatuksen rauhassa sulaa. Eihän hyvää soppaakaan ahmita kattilallista kerralla.
Ja entäs sitten tämä Sulkakynä ja kamera -blogin pito! Kun tavoitteena on laittaa ajatuksia verkkoon säännöllisesti, ei jokainen teksti voi olla täydellinen. Eikä tarvitsekaan. Välillä riittää, että hioo yhtä tanka-runoa hieman soljuvammaksi tai löytää sanan, joka kuvaa tunnelmaa himpun verran tarkemmin. Tai kun ottaa kameran ulos lähtiessä mukaan, yrittää asettaa linssin eteen osuneen makrokuvauskohteen sommittelun asteen verran nätimmin kuin eilen.
Taidankin tästä lähtien julistautua arjen epäviralliseksi kaizen-oppipojaksi. Ei tarvitse rynnätä suu vaahdossa kohti täydellisyyttä. Riittää, kun etenee pienin askelin ja katsoo, miten asiat pikkuhiljaa loksahtelevat uomiinsa.
Askel kerrallaan,
aamun kahvikupponen
lämmittää kättä.
Pisarat luovat joen,
hetkistä kasvaa elo.
Kommentit