Muistikirja:

– digitaalinen kaaos ei toimi

Olen yrittänyt pitää aivojani yllä useammin kuin haluaisin edes myöntää – eli joka ikinen siunattu päivä.

Olen ottanut tuntumaa useimpiin nykyaikaisiin sovelluksiin: Notioniin, Obsidianiin, Roamiin... Jokainen niistä alkoi samalla tavalla: valtavalla energiaryöpyllä, innokkaalla värikoodauksella ja virheettömällä järjestelmällä. Mutta yhtä nopeasti ne romahtivat omaan mahdottomuuteensa, kun en oppinut elämään niiden vaatiman logiikan mukaan. Sovellukset joutuivat nopeasti digitaalisten tietokantojen hautausmaalle, enkä ole avannut niitä kertaakaan sen koommin.

Kirjoitan tätä Sulkakynä-blogiani kuin työkseni – mikä tekee tästä kaikesta entistä sitovampaa, mutta silti niin syvästi mukavaa. Ja juuri siksi tarvitsen toimivan tavan ajatella.

Lopulta parhaiten on toiminut kaikkein konstailemattomin työkalu: aivan tavallinen paperinen muistikirja. Ei mikään monimutkainen sovellus, vaan yksinkertainen sinikantinen vihko. Sen rinnalla kulkee joskus sanelin, mutta ydin on ikivanha: nojaan yli kaksituhatta vuotta vanhoihin menetelmiin, puhumiseen ja käsin tehtyihin muistiin merkintöihin.

Sitä voisi kutsua yhtä hyvin arkipäiväkirjaksi kuin yökirjaksikin. Eikä nimi ole pelkkä vitsi, sillä sen sisältö on kaikessa rehellisyydessään tavallisen arkista.

Kirjoitan muistiin pohjimmiltaan ylös niitä ajatuksia, jotka pysäyttävät kesken lukemisen. Se voi olla kirkas lainattu lause romaanista, runosäkeet, jotka jäävät painamaan mieleen, säilyttämisen arvoinen oivallinen määritelmä, katkelma elämäkerrasta tai sattumalta kuultu huomautus, jota ei enää pääse karkuun. Ajan myötä muistikirjasta muotoutuu henkilökohtainen antologia – elämänpituinen kokoelma kaikesta siitä, minkä on löytänyt ja katsonut tallettamisen arvoiseksi.

Toisin kuin perinteinen päiväkirja, joka kertoo minusta ja päivän kulusta sisäänpäin kääntyneenä, nämä muistiinpanot osoittavat aina ulospäin: ajatuksiin, ilmiöihin ja ideoihin. Se ei ole myöskään mikään suorituskeskeinen lukupäiväkirja, koska se ei yritä seurata tai pisteyttää lukemaani.

Se on ennen kaikkea säiliö katsomiselle, kuuntelemiselle ja havainnoille – hiljainen paikka, jossa muun maailman melu pysähtyy ja muuttuu omaksi ajatukseksi.

Sana sanottu, 

vihkoon kirjoitettu rivi,

kuvaan jää muisto.

Kolme tapaa pystyttää

hiljaisuus tätä vasten.