Digiarkea

Minulla digitaalinen vintti on täynnä tavaraa. Pöytäkoneen isolla näytöllä nököttää pikakuvakkeita kuin vanhoja työkaluja liiterin seinällä: osa kirkkaan teräviä, osa ruosteen peitossa. Välillä iskee puuska raivata pöytä puhtaaksi. Pitäisikö karsia? Heittää pois kaikki, mitä ei ole pariin kuukauteen avannut?

Siinä piilee digitaalisen arjen tuttu ansa. Juuri kun olet siirtänyt jonkin unohdetun sovelluksen roskakoriin, huomaat seuraavana tiistaina tarvitsevasi täsmälleen sitä.

Mutta kyse ei ehkä olekaan sovellusten määrästä, vaan siitä, miten niitä katsoo. Meidät on opetettu käyttämään tietokonetta vertikaalisesti: vertikaalinen ajattelu menee suoraan kohti ilmeistä päämäärää. Teksti kirjoitetaan tekstinkäsittelyohjelmalla, kuva muokataan fotarilla ja tieto haetaan hakukoneesta.

Lateraalinen ajattelu taas kehottaa astumaan askeleen sivuun. Entä jos työkaluja ei järjestä niille varattuihin karsinoihin, vaan niitä yhdistellään yllättävin viivoin?

Oma digitaalinen arkeni muuttui heti, kun lakkaan ajattelemasta työkalua vain suorana välineenä ja aloin pitää sitä kumppanina. Esimerkki elävästä elämästä: Wikipedia. Se seisoi vuosia selaimen kirjanmerkeissä puolivaloilla. Sitten tein tietoisen päätöksen: otan sen, päivittäiseen käyttöön aina, kun vastaan tulee historian henkilö, vuosiluku tai unohdettu yksityiskohta. En etsi sieltä vain ”faktaa”, vaan taustaa ja kontekstia – ankkuria leijuville ajatuksille. Wikipedia kun ei hallusinoi. Se ei keksi omia satuja lennosta, toisin kuin monet nykyajan ihme ohjelmat, vaan antaa selkeän maaperän, johon voi tukeutua.

Ja sitten on Radio Garden. Se on kuin digitaalinen karttapallo, jota pyöräyttämällä voi pyydystää reaaliaikaisia radiotaajuuksia mistä päin maapalloa tahansa. Yhdellä klikkauksella voi hypätä keskisuomalaiselta työpöydältä keskelle Tokion iltapäiväruuhkaa, Dakarilaisen radiokanavan rytmejä tai pienen patagonian kylän paikallisuutisia. Se ei ole vain musa sovellus, vaan taikapeili ja matkalippu maailman ääriin ilman lentolippua – taustaääni, joka laajentaa huoneen seinät maailmanlaajuisiksi.

Tähän sarjaan kuuluu myös digitaalinen nostalgia: Picasa 3. Sen virallinen parasta ennen -päiväys meni umpeen jo vuosia sitten, mutta siellä se edelleen raksuttaa koneellani. Se on nopea, kätevä ja konstailematon. Miksi vaihtaa uudempaan vain vaihtamisen vuoksi, jos vanha saksi leikkaa edelleen tarkasti?

Lateraalinen digiaika ei olekaan uusimpien sovellusten perässä juoksemista. Se on olemassa olevan paletin katsomista uudesta kulmasta. Se on sitä, että ottaa vanhan tutun kuvaohjelman, yhdistää sen tietosanakirjan tarkkuuteen ja maailman radiokanavien kumuun, raapustaa ajatuksen sivuun ja katsoo, mitä syntyy. Se on sillan rakentamista kahden sellaisen sovelluksen välille, joiden ei pitänyt koskaan puhua keskenään.

Kaipaan kyllä edelleen jotakin uutta – vaikken aivan varmaksi tiedä mitä. Uusia sovelluksia kehitetään jatkuvasti, mutta ehkä se kaivattu uutuus ei löydykään Google Play -kaupasta. Ehkä se uusi juttu on sittenkin uusi tapa kytkeä vanhat tutut napit toisiinsa.