Bittien katoavaisuus

paperin hiljainen ylivoima

Kun on katsellut maailmaa kameran etsimen läpi 1950 luvulta alkaen, perspektiivi aikaan ja muistoihin muuttuu vääjäämättä. Ennen kuvat syntyivät hitaasti kemian ja valon avulla omassa pimiössä ja päätyivät lopulta paperille, kansioihin ja laatikoihin. Nykyään suljin laulaa tiuhaan, ja tuhannet ruudut siirtyvät sekunneissa muistikortilta kiintolevyille.

Elämme aikaa, jolloin tuotamme enemmän tekstiä ja kuvaa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Mutta mitä näille digitaalisille havainnoille tapahtuu sadan vuoden päästä? Väitän, että tulevina vuosikymmeninä,  ja jopa vuosisatoina,  parhaiten säilyvät ne tekstit ja kuvat, jotka ovat löytäneet tiensä paperille.

Omalla koneella: 

Oma tietokone on erinomainen renki kuvien käsittelyyn ja tekstien luonnosteluun, mutta isännäksi arkistointiin siitä ei ole. Mekaaniset ja elektroniset osat kuluvat. Jokainen digiajan kokenut tietää sen kylmäävän tunteen, kun kiintolevy alkaa pitää outoa ääntä tai tiedosto ei yllättäen aukea.

Laitteet lahoavat, liitännät katoavat ja tiedostoformaatit vanhenevat. Niin sanottu "bittiromu" syö dataa hiljaa ajan myötä. Vaikka tallentaisimme kuvamme ja sanamme kuinka huolellisesti omalle koneelle, saatamme jättää jälkipolville vain lukitun, mykän ja mahdollisesti rikkoutuneen mustan laatikon. Kuka osaa tai viitsii kaivaa esiin vanhan kiintolevyn datan kahdenkymmenen vuoden päästä, saati sadan?

Pilvipalvelut, mutta kuka omistaa tallenteet?

Pilvipalvelut tuovat näennäistä turvaa. Tiedostot lepäävät jossain kaukana, suurten yhtiöiden palvelin halleissa, suojassa oman kodin laiterikoilta. Mutta "pilvi" on lopulta vain kaunis sana jonkun toisen omistamalle tietokoneelle.

Pilvi vaatii toimiakseen jatkuvaa sähköä, infrastruktuuria, säännöllisiä maksuja ja salasanan. Kun aika meistä jättää, pilvessä lepäävä elämäntyö uhkaa kadota bittiavaruuteen maksamattomien laskujen tai unohtuneiden tunnuksien myötä. Jälkipolvien on lähes mahdotonta päästä käsiksi suljettuihin tileihin. Pilvi on erinomainen apuväline ja varmuuskopio arjessa, mutta se on hyvin epävarma jättää perinnöksi.

Painettu kuvakirja on aineellinen perintö

Tässä tullaan paperin, ja erityisesti painettujen kuvakirjojen, korvaamattomaan arvoon. Laadukkaalle paperille painettu kirja on itsenäinen, sähköstä ja käyttöjärjestelmistä riippumaton esine. Se on heti käyttövalmis.

Kun kokoaa omat tärkeimmät havaintonsa, olivatpa ne sitten luonnon mikrokosmosta tutkivia makrokuvia tai niiden rinnalle syntyneitä, tiiviisti haiku- tai tanka-mitalla muotoiltuja mietteitä,  fyysisten kansien väliin, luo jotain pysyvää.

Huolella taitettu kuvakirja vaikkapa tietyn kesän tunnelmista kantaa mukanaan tekijänsä kädenjäljen suoraan tuleville sukupolville. Kirja hyllyssä ei vaadi päivityksiä. Se odottaa kärsivällisesti, kunnes vuosikymmenten päästä joku tarttuu siihen. Sivut tuntuvat sormenpäissä, paperin tuoksu ja valon osuminen tulosteeseen luovat kokemuksen ja läsnäolon, johon mikään ruutu ei pysty.

Digitaalinen prosessi, mutta fyysinen lopputulos

Emme tietenkään voi, emmekä halua, palata aikaan ennen tietokoneita. Teknologia on loistava työkalu luomiseen, hienosäätöön ja ajatusten nopeaan jakamiseen.

Mutta kun haluan varmistaa, että sanat  ja kuvat säilyvät, meidän on luotettava ikiaikaiseen ratkaisuun. Kultainen keskitie onkin tämä: käytetään digitaalisuutta prosessissa, mutta viedään arvokkaimmat otokset ja syvimmät havainnot aina fyysiseen muotoon. Ne ansaitsevat tulla painetuksi paperille, muodossa, jonka voi ojentaa kädestä käteen.

Kiitos Tuula aiheesta.