HAVAINTOJA:

 

Puutarha- ja elämän metamorfoosi

Kun iltapäivällä suuntaamme Marjatan kanssa ulos, tiedän, että jokainen päivä puutarhassa kantaa mukanaan omanlaistaan muodonmuutosta. Puutarha ei ole koskaan valmis, ja juuri siksi se on muodostunut meille niin tärkeäksi ankkuriksi vuosikymmenten yhteisellä matkalla.

Olemme huomanneet olevamme keskellä oman elämämme metamorfoosia. Etenevä ikääntyminen ja muistin haurastuminen ovat muuttaneet puutarhan hoitamisen aivan joksikin muuksi. Kun Marjatta istuu ulkoillessamme pyörätuolissaan tai nojaa rollaattoriin, hän ei pysty osallistumaan mullan kääntämiseen tai istutus töihin, mutta hän on yhä puutarhamme tarkin havainnoija.

Omaishoitajan arjessa askel on verkkaisempi ja katse viipyy yhä useammin vain tässä hetkessä. Vaikka raskaammat työt ovat siirtyneet minun käsiini, teemme tätä silti yhdessä. Seuraamme aktiivisesti kasvien kehitystä ja arvuutellen niiden nimiä. Kun katselemme kesäkurpitsan vahvistuva kasvua, nuppujaan avaavia petunioita tai nuuhkimme tuoretta lipstikkaa, haemme sanoja ja muistelemme yhdessä. Vaikka kasvien nimet välillä karkailevat mielestä, kasvu ja luonnon kiertokulku ovat yhä tässä, käsin kosketeltavissa.

Kuten Goethe ajatteli, todellinen näkeminen on syvää, kiireetöntä läsnäoloa. Vaikka muistot joskus hämärtyvät, kasvun seuraaminen, kasteluveden ääni ja yhteiset hetket vihreyden keskellä tuovat turvaa ja pysyvyyttä. Me muutumme, mutta yhteiset juuremme pitävät pintansa.

Piha keskikesällä,

kesäkurpitsan lehti

kurkottaa valoon.

Nimet ehkä unohtuu,

mutta juuret muistavat.

Pähkämöt