Sulkakynä ja kamera

 – blogin jatkuvuudesta ajassa

Suomi on täynnä hiljenneitä kyliä ja autioituneita taloja. Kun nykyään pysähtyy etsimään netistä muiden kirjoittajien vanhoja postauksia, huomaa pian saman ilmiön: valtaosa niistä blogeista, jotka aloittivat parikymmentä vuotta sitten, ovat sammuneet. Sivustot ovat jääneet niille sijoilleen kuin hylätyt nanetat, joiden ovet ovat ruostuneet kiinni. Syitä lopettamiseen on varmasti yhtä monia kuin oli kirjoittajia. Elämäntilanteet muuttuvat, innostus laantuu tai aika käy vähiin. Silti pitkään jatkunutta, rehellistä henkilötarinaa on aina ilo seurata. Se tarjoaa jotakin sellaista, mitä nykyinen nopeatempoinen digikulttuuri ei enää kykene tarjoamaan: pitkittäis leikkaustaihmisen elämästä ja ajatuksista.

Kun omaa blogia on kuljettanut mukanaan kaksi vuosikymmentä, huomaan väistämättä myös yleisön muuttuneen. Maailma sulkakynän ja kameran ympärillä on toisenlainen kuin alkuaikoina. Internetin alkuhämärässä blogit olivat yhteisöllisiä kohtaamispaikkoja, digitaalisia kahviloita, joissa viivyttiin, keskusteltiin ja palattiin uudelleen saman pöydän ääreen. Nykyään ihmisten huomio on pirstaloitunut sekunneissa ohitettaviin kuva- ja videovirtoihin. Tässä murroksessa moni vanha seuraaja on kaiketi kadonnut matkan varrelle, kukin omille poluilleen.

Tekeekö yleisön hiljeneminen kirjoitetusta sanasta vähemmän arvokasta?

Kun julkaisu alustasta tulee kahdenkymmenen vuoden mittainen matkakumppani, sen painopiste siirtyy huomaamatta ulkoisesta sisäiseen. Alun kenties tietoinen pyrkimys kerätä lukijoita tai saada välitöntä palautetta kypsyy vuosien saatossa joksikin paljon syvemmäksi: omaksi tilaksi ja rytmiksi. Blogista tulee elävä arkisto, oma pitkän matkan muistokirja ja mielen kuntosali, jossa päivittäiset havainnot, tarinat ja pakinat saavat muodon. Se on majakka, joka ei huuda huomiota, vaan valaisee tasaisesti omaa ympäristöään.

Blogin arvo ei lopulta mittaudu kävijälaskurin luvuissa tai tykkäysten määrässä. Joskus kaikkein tärkein lukija on kirjoittaja itse, joka palaa vanhojen tekstien äärelle ja löytää sieltä oman itsensä sellaisena kuin oli vuosia sitten. Toisinaan taas joku tuntematon kulkija eksyy vanhan postauksen luo hakukoneen kautta ja löytää sieltä juuri sen ajatuksen, lohdun tai oivalluksen, jota hän sillä hetkellä tarvitsee. Pitkäikäinen blogi on aikakapseli, joka kantaa mukanaan palasia arjen kauneudesta ja kuluneesta ajasta.

Toistaiseksi mitään lopullista tai välitöntä päätöstä suunnan muuttamisesta en ole tehnyt. Miksi pitäisikään? Niin kauan kuin kirjoittaminen tuottaa minulle iloa, jokainen uusi teksti on arvokas lenkki pitkässä ketjussa. Ilman ulkopuolisia paineita tai pakotettuja aikatauluja syntyvät tarinat ovat kaikkein puhtaimpia.

Päätös on kypsynyt hiljaisuudessa, ilman draamaa: tarinat ja pakinat saavat luvan jatkua niin pitkään kuin mahdollista. Niin kauan kuin kynässä riittää mustetta, kamerassa virtaa ja ympäröivässä maailmassa jotakin pientä ja kaunista havainnoitavaa, tulkoon uusia sivuja.

Blogi jatkukoon.